Miltä tuntuu, kun ei ymmärrä omaa käytöstään ei saa otetta omasta itsestään, ajatuksistaan ja tavoistaan toimia? Kun tuntuu siltä, että omaa itseään hallitsee jokin muu tunne tai voima kuin oma puhdas järki. Luonnollisesti tästä seuraa ahdistus.
Aion uskaltaa tulevassa paljastaa joitain asioita itsestäni, pahoja tapojani ja sellaistakin, jota ei yleensä oman kodin ulkopuolelle viedä kasvojen menettämisen pelossa. Teen ulkokuoresta silkkaa silppua, joka on vain peili tai suodatin kaikelle sille todelliselle mitä olemme. Sille, mikä voi olla sisällämme, vaikka emme sitä näytä.
Minulle on sanottua, että näytän aina onnelliselta, aina siltä kuin minulla olisi kaikki elämässäni täydellisesti. Ehkäpä näin onkin, ulkoisesti ja ulkopuolisen silmin. Ei minulla mitään hätää varsinaisesti ole, ei kurjuutta, ei edes ulkopuolista surua. Kuitenkin tämä on se suodatin ja peili, jonka kautta ihmiset tulkitsevat minua. Se suodatin on osittain oikeassa ja osittain vastaa todellisuutta. Pohjimmiltani olen iloinen, energinen ja elämänhaluinen mutta tämä pohjimmaisuus on vain puoli minua. Toinen puoli on jotain muuta, sellaista, joka ahdistuu, itkee, suree, on kestämätön ja ailahtelevainen, pelottava ja lamaantuva. En tiedä, kumpi puoli on se hallitseva tai en edes tiedä, ovatko puolet karkeasti erotettavissa toisistaan. Vai ovatko molemmat minussa sulassa sovussa ja toinen puoli vain nousee jyrkemmin tietyissä tilanteissa esille? Niin kuin dominoiva geeniominaisuus silmien värin tai korvannipukan suhteen. Minussa on vain se ero dominoivaan geeniin, että se ei ole pysyvä olotila vaan se on muuttuva, muuttuva ajassa, paikassa ja tilanteessa.
Koska elämäni on hyvää ja kaikin puolin etuoikeutettua, onkin ahdistavaa ja jopa väärin kokea hetkiä, päiviä ja kausia, jolloin mikään ei tunnut miltään, mikään ei kiinnosta ja velvollisuuksien hoitaminen tuntuu raskaimmalta asialta elämässä. Toiveena olisi vain sulkea sälekaihtimet, jättäytyä petaamattomaan petiin, syödä herkkuja ja ratkaista ristikkoja kun mikään muu ei tunnu oikealta ja hyvältä. Ei varsinkaan kotiovesta poistuminen. Mitä tehdä, kun oma velvollisuudentunne ja taju asoiden hoitamisesta törmää haluttomuuten tehdä mitään tai edes pukea vaatteita ylle? Mitä tehdä, kun ahidstus lamauttaa niin suuresti, että ainoat päivän teot ovat itkeminen, makaaminen ja syöminen kun oikeasi pitäisi hoitta kolmetoista velvollisuutta mutta joiden ajatteleminenkin saa aikaan vastustusreaktion ja halun vain hautautua viltin lämpöön ja unohtaa kalenteri, unohtaa velvollisuudet, unohtaa muu maailma?
Antaisin pikkusormeni henkilölle, joka sadan prosentin varmuudella keksisi vastaukset kysymyksiini ja jollakin ihmeen kaupalla ujuttaisi ne osaksi minun käsistys- ja kokemusmaailmaani.
Koska en koe olevani varsinaisesti masentunut, en osaa luokitella ajoittaista apatiaani ja ahdistustani sen alaisuuteen. Aaltoilen vain tunteideni ja järjeni maastoissa, enkä osaa sovittaa niitä yhtenäiseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Jos tunteet vievät minua, kuljen taivaista maan pohjamutiin kokien sekä ihania että kamalia tunteita, mutta samalla myös tiedän eläväni. Jos järki saa ohjata minua, elän kurinalaisen rationaalisesti, jossa ei ole sijaa spontaaniudelle ja hassuttelulle. Kumpikaan elämisenmalleistani ei tuota toivottua tulosta: tasapainoista elämää.
Tänään tällaista, mutta pelkäämpä että parin päivän kuluttua ajatukseni ovat toiset. Olen jälleen sen vuoristoradan yläpäässä, jossa mikään ei voi minua vastustaa tai huimata, jossa elämä näyttäytyy suurena ja ihanana tivolina, jossa kaikki maistuu hattaralle ja jossa ei ole mitään rajoja, ei suruja, ei pelkoja. Silloin ei myöskään ole halua ajatella vuoristoradan jatkumista eteenpäin ja alaspäin vaan silloin tunteet ohjaavat minut suloisille laitumille. Suodatan jälleen elämänaurinkoa ja -eliksiiriä ymprilleni ja kaikki kuvittelevat minun olevani aina sellainen, hymyilevä ja huoleton. Todellisuus hämärtyy ja alan itsekin ehkä uskoa siihen. Unohdan tämän päivän ja menneet päivät. Ainakin joskikin aikaa, kunnes taas vuoristoradan vaunun nokka kääntyy hurjaan syöksyyn alaspäin, alas, alas niin että vatsanpohjasta ottaa.
Aion uskaltaa tulevassa paljastaa joitain asioita itsestäni, pahoja tapojani ja sellaistakin, jota ei yleensä oman kodin ulkopuolelle viedä kasvojen menettämisen pelossa. Teen ulkokuoresta silkkaa silppua, joka on vain peili tai suodatin kaikelle sille todelliselle mitä olemme. Sille, mikä voi olla sisällämme, vaikka emme sitä näytä.
Minulle on sanottua, että näytän aina onnelliselta, aina siltä kuin minulla olisi kaikki elämässäni täydellisesti. Ehkäpä näin onkin, ulkoisesti ja ulkopuolisen silmin. Ei minulla mitään hätää varsinaisesti ole, ei kurjuutta, ei edes ulkopuolista surua. Kuitenkin tämä on se suodatin ja peili, jonka kautta ihmiset tulkitsevat minua. Se suodatin on osittain oikeassa ja osittain vastaa todellisuutta. Pohjimmiltani olen iloinen, energinen ja elämänhaluinen mutta tämä pohjimmaisuus on vain puoli minua. Toinen puoli on jotain muuta, sellaista, joka ahdistuu, itkee, suree, on kestämätön ja ailahtelevainen, pelottava ja lamaantuva. En tiedä, kumpi puoli on se hallitseva tai en edes tiedä, ovatko puolet karkeasti erotettavissa toisistaan. Vai ovatko molemmat minussa sulassa sovussa ja toinen puoli vain nousee jyrkemmin tietyissä tilanteissa esille? Niin kuin dominoiva geeniominaisuus silmien värin tai korvannipukan suhteen. Minussa on vain se ero dominoivaan geeniin, että se ei ole pysyvä olotila vaan se on muuttuva, muuttuva ajassa, paikassa ja tilanteessa.
Koska elämäni on hyvää ja kaikin puolin etuoikeutettua, onkin ahdistavaa ja jopa väärin kokea hetkiä, päiviä ja kausia, jolloin mikään ei tunnut miltään, mikään ei kiinnosta ja velvollisuuksien hoitaminen tuntuu raskaimmalta asialta elämässä. Toiveena olisi vain sulkea sälekaihtimet, jättäytyä petaamattomaan petiin, syödä herkkuja ja ratkaista ristikkoja kun mikään muu ei tunnu oikealta ja hyvältä. Ei varsinkaan kotiovesta poistuminen. Mitä tehdä, kun oma velvollisuudentunne ja taju asoiden hoitamisesta törmää haluttomuuten tehdä mitään tai edes pukea vaatteita ylle? Mitä tehdä, kun ahidstus lamauttaa niin suuresti, että ainoat päivän teot ovat itkeminen, makaaminen ja syöminen kun oikeasi pitäisi hoitta kolmetoista velvollisuutta mutta joiden ajatteleminenkin saa aikaan vastustusreaktion ja halun vain hautautua viltin lämpöön ja unohtaa kalenteri, unohtaa velvollisuudet, unohtaa muu maailma?
Antaisin pikkusormeni henkilölle, joka sadan prosentin varmuudella keksisi vastaukset kysymyksiini ja jollakin ihmeen kaupalla ujuttaisi ne osaksi minun käsistys- ja kokemusmaailmaani.
Koska en koe olevani varsinaisesti masentunut, en osaa luokitella ajoittaista apatiaani ja ahdistustani sen alaisuuteen. Aaltoilen vain tunteideni ja järjeni maastoissa, enkä osaa sovittaa niitä yhtenäiseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Jos tunteet vievät minua, kuljen taivaista maan pohjamutiin kokien sekä ihania että kamalia tunteita, mutta samalla myös tiedän eläväni. Jos järki saa ohjata minua, elän kurinalaisen rationaalisesti, jossa ei ole sijaa spontaaniudelle ja hassuttelulle. Kumpikaan elämisenmalleistani ei tuota toivottua tulosta: tasapainoista elämää.
Tänään tällaista, mutta pelkäämpä että parin päivän kuluttua ajatukseni ovat toiset. Olen jälleen sen vuoristoradan yläpäässä, jossa mikään ei voi minua vastustaa tai huimata, jossa elämä näyttäytyy suurena ja ihanana tivolina, jossa kaikki maistuu hattaralle ja jossa ei ole mitään rajoja, ei suruja, ei pelkoja. Silloin ei myöskään ole halua ajatella vuoristoradan jatkumista eteenpäin ja alaspäin vaan silloin tunteet ohjaavat minut suloisille laitumille. Suodatan jälleen elämänaurinkoa ja -eliksiiriä ymprilleni ja kaikki kuvittelevat minun olevani aina sellainen, hymyilevä ja huoleton. Todellisuus hämärtyy ja alan itsekin ehkä uskoa siihen. Unohdan tämän päivän ja menneet päivät. Ainakin joskikin aikaa, kunnes taas vuoristoradan vaunun nokka kääntyy hurjaan syöksyyn alaspäin, alas, alas niin että vatsanpohjasta ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti