A niin kuin aamuaurinko

Tänään aurinko on paistanut lämpimästi taivaalta. Nytkin, naputellessani kirjaimia koneelle, aurinko tulvii sisään ikkunoista niin, että täytyy siristellä. On se vaan kumma, miten elämä aaltoilee, miten välillä paistaa ja välillä sataa.

Ei mennyt edes muutamaa päivää siihen, että pääsin jälleen vuoristoradan nousuvaiheeseen, varovaisesti mutta varmasti. Ahdistus ja alakulo ovat kuin muistoja vain, menneitä, ja kuka niitä jaksaa murehtia? Ei kai kukaan vaikka ehkä pitäisi. Tai ehkei sittenkään pitäisi, vaan pikemminkin voisi ajatella, pohtia ja analysoida. Auttaisiko analysointi seuraavassa vastaavanlaisessa tilanteessa välttämään kriisin tai edes vähentämään sen laajuutta? Aivan kuten Australian maastopalojen lailla, kriisini aina etenee tiettyyn valtavaan pisteeseen, jonka jälkeen saan lopulta palon pysäytettyä. Se on ehtinyt tuhota jo suuria, laajoja alueita, joiden korjaaminen kestää viikko- ellei kuukausitolkulla ja pahimmassa tapauksessa edellisten vaurioiden korjaukset eivät ole vielä edes päättyneet uuden tuhopolton alettua jossain päin maailmaa, tai minua. Syyllisiä Australin maastopaloihin etsitään kiivaasti mutta minä tiedän syyllisen omiin paloihini, tai pikemminkin niiden aiheuttajan. Ne ovat omat pinttyneet ajatusmallini ja kyvyttömyys käsitellä tietynlaisia tunteita ja asioita elämässäni. Se, ettei minulla ole työkaluja ymmärtää täysin itseäni ja ihmisenä olemista, saa aikaan valtavat metsäpalot ja laajat tuhot. Olen päättänyt etsiä näitä työkaluja itsensä ymmärtämiseen ja tunteidensa avaamiseen, niin ettei paloja edes aiheutuisi. Niin, ettei niitä tarvitsisi vahingossakaan sytyttää. Vaikka minuuteni palot loppujen lopuksi ovat lähtöisin itsestäni ja omista ajatusmalleistani, on niiden laukaiseva tekijä lähestulkoon aina jokin ulkopuolinen asia. Välttämätön, odotettavissa oleva ja elämään kuuluva tekijä, jonka olemassaolo minun vain olisi opittava käsittelemään ja hyväksymään. Nämä epävarmuustekijät tai muutostekijät ovat luonnollisia asioita elämässä, eikä niiden kohtaaminen tulisi aiheuttaa valtaisaa metsäpalovaaraa kenenkään ruumiissa. Se, millä tavoin minä opin käsittelemään noita asioita, on vielä etsimisessä.

Aamu- ja päiväauringon paistaessa on mukavaa tuudittautua jälleenrakennuksen ja palon tuhojen korjaamiseen, eiväthän ne edes valossa tunnun niin pahoilta. Kuitenkin auringossa piilee seuraava vaara: polte ja säteily, joka voi vallalle päästessään jatkaa palojen riemukulkua. Kuitenkaan sen todennäköisyys ei ole suuri, enkä siitä halua nyt murehtia. Sen sijaan keskityn nauttimaan auringon suomasta lämmöstä ja valosta, jonka alla on helpompaa oppia uutta ja pohtia niitä välineitä ja työkaluja, joilla minä opin välttämään tuhoisat itseaiheutetut palot elämässäni.

Kuva1
Kuva2

A niin kuin ahdistus

Miltä tuntuu, kun ei ymmärrä omaa käytöstään ei saa otetta omasta itsestään, ajatuksistaan ja tavoistaan toimia? Kun tuntuu siltä, että omaa itseään hallitsee jokin muu tunne tai voima kuin oma puhdas järki. Luonnollisesti tästä seuraa ahdistus.

Aion uskaltaa tulevassa paljastaa joitain asioita itsestäni, pahoja tapojani ja sellaistakin, jota ei yleensä oman kodin ulkopuolelle viedä kasvojen menettämisen pelossa. Teen ulkokuoresta silkkaa silppua, joka on vain peili tai suodatin kaikelle sille todelliselle mitä olemme. Sille, mikä voi olla sisällämme, vaikka emme sitä näytä.

Minulle on sanottua, että näytän aina onnelliselta, aina siltä kuin minulla olisi kaikki elämässäni täydellisesti. Ehkäpä näin onkin, ulkoisesti ja ulkopuolisen silmin. Ei minulla mitään hätää varsinaisesti ole, ei kurjuutta, ei edes ulkopuolista surua. Kuitenkin tämä on se suodatin ja peili, jonka kautta ihmiset tulkitsevat minua. Se suodatin on osittain oikeassa ja osittain vastaa todellisuutta. Pohjimmiltani olen iloinen, energinen ja elämänhaluinen mutta tämä pohjimmaisuus on vain puoli minua. Toinen puoli on jotain muuta, sellaista, joka ahdistuu, itkee, suree, on kestämätön ja ailahtelevainen, pelottava ja lamaantuva. En tiedä, kumpi puoli on se hallitseva tai en edes tiedä, ovatko puolet karkeasti erotettavissa toisistaan. Vai ovatko molemmat minussa sulassa sovussa ja toinen puoli vain nousee jyrkemmin tietyissä tilanteissa esille? Niin kuin dominoiva geeniominaisuus silmien värin tai korvannipukan suhteen. Minussa on vain se ero dominoivaan geeniin, että se ei ole pysyvä olotila vaan se on muuttuva, muuttuva ajassa, paikassa ja tilanteessa.

Koska elämäni on hyvää ja kaikin puolin etuoikeutettua, onkin ahdistavaa ja jopa väärin kokea hetkiä, päiviä ja kausia, jolloin mikään ei tunnut miltään, mikään ei kiinnosta ja velvollisuuksien hoitaminen tuntuu raskaimmalta asialta elämässä. Toiveena olisi vain sulkea sälekaihtimet, jättäytyä petaamattomaan petiin, syödä herkkuja ja ratkaista ristikkoja kun mikään muu ei tunnu oikealta ja hyvältä. Ei varsinkaan kotiovesta poistuminen. Mitä tehdä, kun oma velvollisuudentunne ja taju asoiden hoitamisesta törmää haluttomuuten tehdä mitään tai edes pukea vaatteita ylle? Mitä tehdä, kun ahidstus lamauttaa niin suuresti, että ainoat päivän teot ovat itkeminen, makaaminen ja syöminen kun oikeasi pitäisi hoitta kolmetoista velvollisuutta mutta joiden ajatteleminenkin saa aikaan vastustusreaktion ja halun vain hautautua viltin lämpöön ja unohtaa kalenteri, unohtaa velvollisuudet, unohtaa muu maailma?

Antaisin pikkusormeni henkilölle, joka sadan prosentin varmuudella keksisi vastaukset kysymyksiini ja jollakin ihmeen kaupalla ujuttaisi ne osaksi minun käsistys- ja kokemusmaailmaani.

Koska en koe olevani varsinaisesti masentunut, en osaa luokitella ajoittaista apatiaani ja ahdistustani sen alaisuuteen. Aaltoilen vain tunteideni ja järjeni maastoissa, enkä osaa sovittaa niitä yhtenäiseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Jos tunteet vievät minua, kuljen taivaista maan pohjamutiin kokien sekä ihania että kamalia tunteita, mutta samalla myös tiedän eläväni. Jos järki saa ohjata minua, elän kurinalaisen rationaalisesti, jossa ei ole sijaa spontaaniudelle ja hassuttelulle. Kumpikaan elämisenmalleistani ei tuota toivottua tulosta: tasapainoista elämää.

Tänään tällaista, mutta pelkäämpä että parin päivän kuluttua ajatukseni ovat toiset. Olen jälleen sen vuoristoradan yläpäässä, jossa mikään ei voi minua vastustaa tai huimata, jossa elämä näyttäytyy suurena ja ihanana tivolina, jossa kaikki maistuu hattaralle ja jossa ei ole mitään rajoja, ei suruja, ei pelkoja. Silloin ei myöskään ole halua ajatella vuoristoradan jatkumista eteenpäin ja alaspäin vaan silloin tunteet ohjaavat minut suloisille laitumille. Suodatan jälleen elämänaurinkoa ja -eliksiiriä ymprilleni ja kaikki kuvittelevat minun olevani aina sellainen, hymyilevä ja huoleton. Todellisuus hämärtyy ja alan itsekin ehkä uskoa siihen. Unohdan tämän päivän ja menneet päivät. Ainakin joskikin aikaa, kunnes taas vuoristoradan vaunun nokka kääntyy hurjaan syöksyyn alaspäin, alas, alas niin että vatsanpohjasta ottaa.

A-päiväkirjan alku on A

Mikä on A-päiväkirja?

Sitä voisi kutsua vain päiväkirjaksi mutta sen laajuus ei ehkä riittäne päiväkirjakategoriaan. Päväkirjahan kertoo nimensä mukaisesti päivän tapahtumista ja ajatuksista. Sen sijaan A-päiväkirja kertoo vain joistain tapahtumista ja joistain ajatuksista, valikoituneista sellaisista A-luokan asioista. A-luokalla ei tarkoiteta valioluokkaa, hienostunutta tai boheemia käytöstä, ei edes parhauttta tai osaamista vaan sillä tarkoitetaan jotain aivan muuta. Tulette avaamaan A-päiväkirjan käsitteen myöhemmin itse lukemalla päiväkirjaani. Se voi näyttäytyä jokaiselle omanlaisenaan mutta minulle se on ensisijaisesti työnimi, jonka avulla muistan pidättäytyä asiassa, ja vasta toissijaisesti se kuvaa päiväkirjani aiheita.


A-päiväkirja auttaa, analysoi, ahdistuu ja ajattelee muttei aliarvioi kuin korkeintaan itseään. Sen tavoitteena on avata asioita, antaa ajatuksia, aaltoilla autuaasti ja välillä jopa ajelehtia ajattomasti. Kuten todettua, A-päiväkirjan tarkoituksena ei ole värvätä A-luokan mallikansalaista tai kertoa A-luokan asioista, vaan se on pikemminkin avoin ajatusfoorumi, jossa arkiset asiat, apaattisuudesta alitajuntaan ja arpeutumista ailahtelevaisuuteen otetaan tosissaan huomioon. Mitä keinoja näiden ajatusten jäsentämiseen on? Miltä minusta tuntuu ja miksi ajattelen näin? Miksi toimin näin ja mitä tavoittelen valinnoillani? Koska elämä on kysymysten meri, on ainoa ratkaisu kysymysten avaamiseen ajattelu. Ja koska ajattelu sellaisenaan on sokkkeloista, jäsentymätöntä ja helposti unohdettavaa, on avuksi otettava kirjoitustaito, A-päiväkirja.

Kuva täältä